Toin rakkaimman sinulle. Lähdin itse kotiin - puolityhjään sellaiseen. Tavarat on jaettu, kaapit on tyhjennetty, tilit on tasattu. Nyt olemme omillamme. Yksin.

Kaikki sujui niin helposti. Sulle, mulle, sulle, mulle. Vaihtokauppaa, kaupankäyntiä. Jos mä otan tuon, sä saat tuon. Erilleen muutto sujui samoin kuin kaikki välillämme. Mutkattomasti, vaivatta ja ilman suuria tunteita.

Entä nyt? Vielä ei tunnu missään, ainakaan minulla. En ole juuri yksin ehtinyt olemaan, olosuhteiden pakosta on lapsi ollut luonani oikeastaan koko ajan. Nyt olen yksin kotona - lauantai-iltana. Eikä tunnu missään. Entä sitten kun tulee seuraava, ja seuraava, ja seuraava yksinäinen lauantai-ilta?

Et ole kertonut ahdistaako yksinolo sinua. Tosin, et ole juuri yksin ollut sinäkään, ainakaan päiväsaikaan - kiitos töiden, kiitos minun, kiitos uuden rakkaasi. Mutta iltaisin, kun ei olekaan iltasatua luettavana, pieniä hampaita pestävänä? Kun yöllä ei kuulukaan tuttuja pikkuisia hiljaisia askelia ja kun peiton alle ei kaivaudukaan pieniä varpaita? Miten kestät sen?

Puolitoista kuukautta edellisestä kirjeestä. Kiitos Sinun.

Törmäsin sinuun vahingossa. Kumpikaan ei hakenut mitään, omassa tilanteessa oli kummallakin riittävästi purtavaa. Tarjosimme toisillemme sopivan hengähdystauon arjesta, sopivaa vaihtelua ongelmallisiin ihmissuhteisiin ja pettymyksiin. Minä tarvitsin muuta ajateltavaa Toisen sijaan, sinä eksäsi sijaan. Alkuun aika meni jutellessa, sitten kiinnostuessa, sitten ihastuessa. Kaikki näytti lupaavalta, hauskalta, vaihtelulta. Ei kiirettä, ei sitoumuksia, ei paineita.

Sitten. Sanoit että rakastuit. Että rakastat.

Minä laitin peruutusvaihteen päälle. Tätä en hakenut, en halunnut. Ei sitä sanaa. Ei sitä mitä Toinen ei koskaan ole sanonut, eikä ehkä koskaan sano. Ei sinulta, vaikka ihana oletkin. Ei.

Anteeksi.

Ja kiitos. Kiitos puolestatoista kuukaudesta vapautta. Nyt tilanne on muuttunut, monellakin tavalla, mutta puolitoista kuukautta sain hengähtää.

Olen useaan otteeseen tämän prosessin aikana miettinyt, olenko tehnyt virheen. Olenko tulkinnut tunteeni väärin, olenko sittenkin vielä kiinni sinussa. Olen pelännyt että huomaankin valinneeni väärin, ja koen kauheaa katumusta ja katkeruutta.

Nyt sain varmistuksen asiaan.
Kerroit. Olet löytänyt toisen. Olet ihastunut.

Ja miltä minusta tuntuu.
Helpottuneelta.Ylpeältä. Ihananhaikealta.
Olen onnellinen puolestasi, pelkään että haavoitut, mutta uskon että pärjäät. Toivon että toinen on arvoisesi. Olen kiitollinen hänelle siitä, että hän on saanut sinut jälleen onnelliseksi.

Kyllä vain. Se on varma. Rakastan sinua, mutta olen täysin irti sinusta.

Olen seuraillut blogejanne.

Lukenut ja myötäelänyt, tuntenut valtava sympatiaa, nauranut sattumuksille. Olen ihaillut verbaliikkaa, suoruutta, rehellisyyttä, taitoa pohtia analyyttisesti asioita, vahvuutta ottaa ratkaisevia askeleita elämässä. Olen kadehtinut, hävennyt itseäni, saanut voimaa. Joskus jopa olen kommentoinut, yrittänyt pukea sanoiksi tunteitani.

Olen kerännyt perspektiiviä.Olen saanut vilauksen siitä mitä elämä olisi voinut olla, mitä se voisi tuoda tullessaan, mitä se parhaimmillaan tai pahimmillaan voisi olla.

Alottaessani kirjoitteluni laitoin linkkejä joihinkin seuraamiini blogeihin. Sitten kävi niin, että joku niistä siirtyi salasanan taakse - minkä jotenkin otin itseeni, koin tehneeni jotain väärin, säikähdin. Ja poistin kaikki linkit. Aloittelijana blogosfäärissä en tiennyt miten toimia. Haluaisin kuitenkin laittaa esille blogeja, joita seuraan säännöllisesti, joista saan jotakin edellä kuvaamiani asioita. Jos panette pahaksenne, jos haluatte pois listalta, laittakaa viestiä. Mutta muistakaa, arvostan teitä kaikkia.

Rakkaudella,
Kupari

Olen harkinnut kuvauksen muuttamista. ".. olin suhteessa..."

En ole nähnyt sinua aikoihin. Ei viestin viestiä viikkoihin. Pian puhutaan kuukausista. Asia nimeltä Me tuntuu hetki hetkeltä epätodellisemmalta - tapahtuiko niin todella? Oliko meillä jotain, vai kuvittelinko vain? Oletko edes olemassa, todellinen ihminen, vai jokin harhaisen mieleni tuotos?

Päivisin ajattelen sinua joskus. Autossa, yksin, sopivan kappaleen soidessa. Nukkumaan mennessä välähtää mieleeni selkeitä, mutta pienenpieniä palasia - hymy, sananpuolikas, ihon tuoksu. Näen unia, joista jää vain epämääräinen muistikuva.

Vääjäämättä on kuitenkin edessä se hetki kun näemme.
Ei vielä pitkään, pitkään aikaan. Ja kuitenkin aika pian.
Eikä minulla ole aavistustakaan, miten mieleni ja kehoni reagoi. Voi olla että en tunne mitään, voi olla että jalat pettävät alta.

J Karjalainen

Miten olet ajatellut kertoa? Lapsi on tietysti tärkein. Lapselle kertominen ei kuitenkaan ole ongelmasi. Entä kertominen


Kukaan heistä ei käsitä. Kukaan ei tule ymmärtämään. Kukaan ei tiedä muuta kuin sen, mitä heidän on annettu tietää. Kukaan ei tiedä luurangoista kaapissa. Ja mikä käsittämättömintä, kuvittelet etteivät he saakaan tietää.

Miehen kanssa tästä on puhuttu. Olet ottanut puheeksi totuuden kertomisen. Että kestät sen kyllä (ehkä jotenkin, näitä et ääneen lausunut). Että tiedät ansainneesi sen kyllä. Mutta. Luuranko - toinen - on nöyryytys miehelle. Luuranko voi saada aikaan sen, että miehen suku puhuu pahaa sinusta lapselle. Luurangon vuoksi vanhempasi häpeävät tytärtään.

Luuranko jätetään lukittuun kaappiin.

Mutta entä kun he miettivät. Miksi? Miksi? Miksi? Pakko olla jokin syy. Pakko olla jokin luuranko. Mihin he päätyvät? Mies. Miehellä on varmaan joku toinen. Niin se on pakko olla. Erilleen kasvaminen, yhteinen sopimus, sovussa eroaminen - paskat. Syy pitää olla, kunnon syy.

Ja sinä, hölmö sinä, kuvittelet, ettei mies kerro. Mies, tyhmä mies, kuvittelee ettei halua kertoa. Entä, jos miestä aletaan syyttää, epäillä, kysellä. Kumpi on pahempi, olla marttyyri ja syntipukki vai aisankannattaja?

Et tiedä. Tuskin hänkään, vielä.

Olit toivottu lapsi. Kovasti toivottu, pitkään toivottu. Saatuamme sinut oli selvää että sisaruksia saisi myös toivoa pitkään, ehkä turhaan. Toivoimme kuitenkin, isi ja minä, ja teimme muutakin kuin toivoimme. Minä enemmän. Mittasin aamulämpöjä, kävin verikokeilla, söin hormoneja, tein testejä, pistelin pistoksia. Jonotimme, jonotimme, jonotimme. Hoidon suunnitteluun, laboratorioon, inseminaatioon, ultraäänitutkimukseen, punktioon. Hoitajan puhelimeen, lääkärin vastaanotolle, toimenpiteisiin. Odotimme, odotimme, odotimme.

Jossain vaiheessa minulta katosi ajatus. Tein mitä tein sinun vuoksesi, ja jätin huomiotta omat ajatukseni, muut tunteeni. Toiveesta tuli harrastus, harrastuksesta projekti, projektista pakkomielle.

Jossain vaiheessa sain ajatukseni takaisin. Havahduin - mitä olenkaan tekemässä? Vaikka niin kovin olisin halunnut tarjota sinulle täydellisen perheen sisaruksineen, tajusin että en ehkä voisi tarjota edes perhettä ilman sisaruksia. Tajusin etten voi tehdä tätä sille Toiselle, joka ehkä kaiken vaivan palkkana olisi. Toiselle, joka olisi kovin odotettu, mutta joka ei olisi ansainnut taakkaa joka hänen hartioilleen olisi kasattu. "Tee kaikki paremmaksi, täytä tyhjyys, paranna äidin ja isin suhde. Puhalla kuollut eläväksi. Paikkaa tämä tilanne."

Monet kauhistelevat dokumentteja, jossa kerrotaan kuolemansairaan lapsen vanhemmista, jotka tekevät toisen lapsen - varaosiksi ensimmäiselle. Entä kun terveiden lasten vanhemmat tekevät uusia lapsia - paikkasarjaksi parisuhteelleen? Sitä tapahtuu jatkuvasti. Melkein meilläkin. Minusta se on kamalampaa.

Lumipallo pyörii, vauhti kiihtyy.

Vielä äsken meillä ei ollut kiirettä.Olimme yhtä mieltä, että voimme hoitaa asioita kaikessa rauhassa. Pikkuhiljaa käsitellä niitä vaikeita juttuja - tunteita, syitä, seurauksia. Miettiä tulevaisuuden järjestelyjä.

Nyt. "Ei kuun vaihteeksi taida saada asuntoa. Mutta lokakuun lopussa..." "Mitä tässä nyt enää jauhaa? Miksi ne asiat siitä tulee?" Palat halusta aloittaa uutta elämääsi.

Tai luultavasti minusta vain tuntuu, että vauhti kiihtyy. Käytännössä aika vain kuluu, ja ne joskus-sitten-tapahtuvat asiat tulevat vääjäämättä lähemmäs. Sinä et koskaan ole pitänyt viivyttelystä. Taidat ajatella että matelemme eteenpäin.

Odotan kauhulla, enkä toisaalta malta odottaa.